Se mikä täällä on kyllä hieman pepusta että julkisia wifejä ei (vielä) ole juuri missään, eli internetin käyttö pääasiallisesti rajoittuu lähinnä hostellille tai joihinkin harvoihin kansainvälisiin ravintolaketjuihin.
Herään siihen että Miia tökkii minut ylös joskus kahdeksan aikaan, menen edelleen vatsa kipeänä vessaan, jonka jälkeen menimme tuhdille aamupalalle. Pieni välikuolema koska kumpaakin väsytti. Rasvaa iholle ja taksi Puerto Juareziin. Tai tämä oli suunnitelma. Sitten vatsani sanoi että ”ei”, joten siirsimme Isla Mujeresin reissun huomiselle. Emme kuitenkaan olleet enää hostellilla, joten maksoin $5 julkisen vessan käytöstä. Vessassa ei ollut rengasta, mutta sillon kun pitää mennä niin pitää mennä.
Tämän jälkeen menimme kävelemään Puerto Cancuniin, joka alueena oli pitkälti vielä rakenteilla ja siellä selkeästi oli aika monta dineroa kiinni ja hintatasosta päätellen suunnattu hieman ”paremmalle väelle”. Alueen kauppakeskuksella maksoivat esim. naisten uimasut yli $2000 pesoa (>100€). Vastaavia saa Cancunista helposti alle kymmenykselllä tuosta hinnasta. Ostimme jäätelöpallot Aldo’sista hintaan $60 per pallo.
Puerton Cancunin Marina Town Centerin ostoskeskuksen edestä otimme ilmaisen shuttle bussin hotellialueen lähimmälle bussipysäkille, josta menimme Hard Rock Cafen myymälään ostamaan paidan. Mulla on niitä eri HRC kaupungeista jossa olen käynyt, mm. Teneriffalta, New Yorkista, Lontoosta, Wienistä ja nyt Cancunista, mutta ironista kyllä, ei Helsingistä. Vielä.
Hard Rock Cafelta käveltiin Forrest Gump elokuvasta tuttuun Bubba Gump ravintolaan. Syötiin kaksi katkarapuannosta (pasta ja uppopaistettu) ja otettiin mango/mustikka-mansikka mojitot. Kallis paikka paikalliseen hintatasoon nähden, mutta kaikki on suhteellista; Suomessa Rossossa kahdestaan syöminen olisi ollut kalliimpaa.
Unohdin käydä vessassa ennen lähtöä ja vatsani alkoi muistuttaa siitä noin 10 minuuttia ravintolasta lähtömme jälkeen. Etsimme tätä toista julkista rantaa, Playa Marlinia, noin 20-30 minuuttia. Kun löysimme sen, kävin vessassa. Ei ollut ripuli, muuten vain vatsassa väänsi ja turvotti. Ihme että laktoosiherkkänä pärjäsin näinkin pitkälle ilman mitään vatsavaivoja. Kävimme pikaisesti rannalla, totesimme että siellä se on, siellä on baari ja siellä on hieroja.
Otimme rannan läheltä lähtevän bussin Walmartiin, ostin itselleni paluumatkalle isoimmat farkut mitä koko lafkasta löytyi, iltajuomat sekä muutaman suklaapatukan. Näimme kotimatkalla lähistöllä ”Downtown 28” nimisen krääsäkaupan, jossa maistomme 10x ylihintaista tequilaa. Hyväähän se oli, mutta silloin kun Suomesta saa halvemmalla viinaa kuin täältä, niin tietää että se on kallista.
Hostellilla, aivan rikki. Nostin jalat ylös, kuten niissä vanhoissa Mobilat mainoksissa. Aloin kirjoittamaan edellispäivien matkapäiväkirjaa, Miia meni alas lukemaan jotain kirjaa. Miia palasi huoneeseen, vaatteiden vaihto ja syömään todella halpaan kuubalaiseen ravintolaan joka oli tässä kotikatumme päässä juuri ennen ADOn bussipysäkkiä. Söimme aikalailla sokkona, sillä ruokien nimet eivät sanoneet mitään ja Miian haluama ”jotain kanaa” oli loppu. Miia sai todella herkullisen, tuoreista papajoista, ei papanoista, tehdyn mehun ja minä sain jonkun Coca-Cola companyn kauhean purkkimehun. Yäk. Miia sai Tamalin, jossa oli jotain mysteeri nyhtölihaa ja keltainen maissimötkylä. Minä taasen sain ylämäkeen ammutun lehmän lihalla varustetun pariloidun leivän. Miia siis ainakin päällisin puolin nautti ateriastaan, minä vain söin.
Tarkoitus oli lopuksi mennä ottamaan vielä yhdet tuopit Litropolikseen, mutta se oli nähtävästi maanantaisin kiinni. Menimme Las Palapasille, Miia osti tuliaisia ja ostimme Babu Te juomat. Nam. Hostellille, iltajuomat aulassa naamariin, Julie tulee aulaan aivan naama punaisena päivän mansikkamargaritoja juoneena. Hauskaa oli kummallakin. Hampaiden pesu ja nukkumaan.
Päivän kävelysaldo: 17,1km
Seuraava
keskiviikko 2. toukokuuta 2018
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 8: Apinaa on nyt kyllä koijattu - Chizen Itza
Tänään olisi tarkoitus mennä Chitzen Itzaan, mutta nämä amerikkalaiset ihmettelivät pari iltaa sitten että miten me saimme liput niin halvalla, olivat aivan varmoja että meitä on kusetettu.
Herätys 6:03. Laukkujen pakkaamista, Miia käy suihkussa. Meinasin laittaa lenkkarit jalkaan, mutta mun jalat on niin turvonneet, että ne eivät mahtuneet jalkaan.
Bussin pitäisi tulla 7:10 hakemaan meidät. Teimme aamupalaleivät ja joimme kahvit. Miia on tiskaamassa lautasiamme, kännykkäni herättää 7:05. Siirrymme hostellin eteen odottamaan. Kello tulee 7:10. Bussia ei näy. Kello tulee 7:15. Bussia ei näy. Kello tulee 7:25. Bussia ei näy. Miia alkaa olemaan jo ihan hermorauniona, tirauttaa pari kyyneltä että nyt meitä on huijattu, ja että olisi pitänyt maksaa vain puolet sille matkan myyjälle. Sovimme että odotamme 7:45 asti bussia, mutta jos se ei saapuisi onneksi meillä oli plan B, eli menemme Isla Mujeresille.
Mutta sitten kello tuli 7:30, joku nainen huutaa ”Anssi? Anssi Enauna?”. Voi kyllä, meidän bussimme tuli kuin tulikin. Mutta kyseessä olikin joku pieni sukkulabussi, jolla matkasimme noukkimaan muut keskustasta tulijat hotellialueelle, josta se varsinainen bussi lähtee.
Vaan eipä lähtenyt. Siellä meidän piti mennä vaihtamaan tilauksemme krääsäkaupassa GoMexicon asiakaspalvelupisteellä johonkin toiseen lippuun. Kello on 7:59, aikataulun mukaan bussin pitäisi lähteä 8:00, meidän edessä on vielä ainakin 30 ihmistä. Toivottavasti se bussi lähtee yhtä joustavasti kuin miten tuo sukkula poimi meidät.
Jonotus ohi, 8:08. ”First, sticker for the boss” ja Miia saa vihreän tarran rintaansa. Pientä kyräilyä minun suuntaan ja sitten minäkin saan oman tarrani. Lisää jonottamista.
Kello 8:28, bussi lähtee. Saamme ehkä maailman ahtaimmat penkit. Yhtäkkiä joku käsipuoli alkaa selittämään mikkiin espanjaksi, kunnes yhtäkkiä hän sanoo ”no panic, you are in the right bus”, selittää päivän kulusta jne. Bussi ajoi tunnin verran, ulkona näkyi lähinnä puita, niin katsoimme eilistä leffaa eteenpäin. Bussi piti kymmenen minuutin tauon jonka jälkeen ylitimme aikavyöhykkeen Yukataniin. Sitten meille jaettiin tarra jossa oli bussin numero. Turistiopas selitti älkää hävittäkö tätä bussitarraa, muuten ”no ticket, no taco”. Tämän jälkeen se alkoi höpöttämään useamman hetken Mayan historiasta, kalenterista, numeroista, uskonnosta, naisten hedelmällisyydestä, illuminatista, obsidianeista, balam-shamaaneista jne. Aika paljon tuli sellaista juttua että ei voi olla ihan varma uskookohan se itsekään tuohon kaikkeen mitä se suustaan päästää.
Päästiin ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, jossa tämä käsipuoli-Hector näytti kuinka suolavesi saa täysin mustan obsidianin näyttämään kultaiselta. Hauskinta oli katsoa muiden evvk ilmettä kun Hector aloitti, kaikki olivat niin happaman näköisiä ja täysin häkeltyneitä tämän kemiallisen reaktion jälkeen. Tämän jälkeen tuli kyläyhteisön shamaani, balam, tekemään jonkun tervetuliais-siunauksen pienessä savimajassa samalla kun yrttien savu kantautuu nenään ja balam heiluttaa yrttikimpusta vettä meidän päälle samalla kun sepostaa jotain maya-kielellä. Tuli snadi savusaunafiilis. Tänän jälkeen sai mennä teettämään jonkun sikahintaisen riipuksen jossa olisi ”maya-nimesi” ja ostamaan muuta sikakallista turistiukotus-krääsää.
Tämän jälkeen todella ala-arvoinen buffet-lounas. Bussissa hehkutettiin kuin ette ole vielä syöneet Meksikossa oikeaa meksikolaista ruokaa, vaan että kaikki tähän mennessä syömänne on ollut ranskalaisten tekemää ruokaa. Saimme niinkin perinteistä huipputasokasta meksikolaista ruokaa kuin spagettia (italialaista), mac-n-cheese (amerikkalaista), todennköisesti raakaa kanaa (salmonellariski), plus riisiä, nachoja ja tacoja sekä hyytelöä. Ironisinta että suurin osa ruoasta oli loppu ja me olimme kolmantena syömässä! Esiintymään tuli 2 tanssijaa jotka tanssivat mm. Pullo ja täysi juomatarjotin päänsä päällä. Annoimme tippiä tanssijoille, mutta emme keittiölle.
Takaisin bussiin, 10 minuutin matka ja olimme Chitzen Itzassa. Yhtäkkiä Hector sanoo että muistakaa laittaa hyttysmyrkkyä, koska olemme keskellä viidakkoa. Kukaan ei ollut meille sanonut että hyttysmyrkkyä olisi tarvinnut tuoda. Onneksi emme maksaneet sitä pyydettyä $150 siitä hyttysmyrkystä, sillä yhtäkään hyttystä en nähneet ja olimme pitkälti pelkästään aukioilla suorassa auringonpaisteessa. Oli sen verran kuuma ettei hyttyset tälläisessä säässä muutenkaan olisi varmasti viihtyneet. Mutta kuitenkin, opaskierroksella tuli 30 metriä korkea Maya-kalenteripyramidi ja muut rauniot nähtyä, opas esitteli ihan mehuissaan kuinka pyramidin portaiden alapäässä tai pallopelikentän kahden tasaisen seinän välissä ollessa taputtaa käsiä, niin pyramidin huipulta olevasta huoneesta kuuluu jännä ääni tai että pallopelikentällä kuuluu monta kertaa toistuva kaiku. Akustiikkaa noin 12 opintopistettä kolmessa eri kolmannen asteen opintoja tarjoavassa oppilaitoksessa lukeneena tämä tärykaiku-/reflektio-ilmiö ei ollut itselleni mitään uutta, saman voi kokeilla pienemmässä mittakaavassa tyhjässä betonibunkkerissa.
Miia halusi käydä läheisellä cenotella (maassa oleva iso kuoppa jossa on vettä pohjalla), matkalla näin monta kojua josta sai ostettua jaguaaripillin. Se saa atsteekkien sotapillin tapaan puhalluksen kuulostamaan hieman jaguaarimaiselta. Kysyin sitten eräältä myyjältä paljonko sen pisteellä maksaa. Myyjä sanoo ”everything 1 dollar”, sanon että mulla on vain pesoja ja että olen kiinnostunut tuosta jaguaaripillistä, sanoo että ”20 dollar”, sanoin että ei kiitos, kun olen poistumassa kuulen vain perästäni ”10 dollar. 5 dollar!” ja huudot pikkuhiljaa vaimenevat. Jatkamme matkaa Cenotelle, se oli niin syvä ettei siitä nähnyt mitään, eli aika turha reissu. Paluumatkalla kysyn samalta äijältä paljonko jaguaaripilli on. ”10 dollar”, mutta sanoin että menomatkalla pyysit vitosen. Myyjä sanoo että ok, alan kaivamaan lompakkoa, huomaan että ei mulla ole sitä 100 pesoa. Ojennan 70 pesoa, sanon että enempää ei ole, ota tai jätä. Nyt minulla on jaguaaripilli. Maksoin siitä siis noin 3€, eli 18 dollaria vähemmän kuin mitä myyjä alunperin pyysi. Eli muistakaa olla tiukkana noiden ketkujen kanssa.
Muutamat kuvat vielä, Miia valittelee kun on kuuma ja mä en osaa lukea sen ajatuksia ja ottaa täydellistä kuvaa ilman että se kertoo mitä se haluaa. Sain kuitenkin ainakin yhden tyydyttävän kuvan, eli voiton puolelle meni.
Takaisin bussiin, puolisen tuntia ajoa Maya Selva Cenotelle. Siellä oli pakollista käyttää uimaliivejä, joista piti pulittaa $15 per naama (alle euron). Vaatteiden vaihdon, kylmän suihkun ja jyrkkien portaiden jälkeen eteen aukenee henkeäsalpaavan kaunis Cenote. Cenote on doliini, eli vesikuoppa. Kuvittele noin 200 metriä syvä ja 100m halkaisijaltaan oleva kuoppa, jossa on pohjalla 150m vettä. Siinä cenote noin pääpiirteittäin. Ehkä reissun yksi parhaimpia kokemuksia, vaikkei täällä kauaa ehtinytkään polskimaan. Miia jopa otti varta vasten tätä matkaa varten ostetun vedenkestävän puhelimensa mukaansa veteen. Rohkea nainen.
Vaatteet takaisin niskaan, pikainen pysähdys Vallodolidin kaupungin keskustassa, ehdittiin käydä vastapäistä kirkkoa katsomassa (IMHO jopa kohtuullisen karu Kallion kirkko on komeampi sisältä) sekä pyörähtämässä vastapäisellä torilla, jossa oli joku tanssiesitys menossa. Ilmassa oli aivan mieletön festivaalitunnelma ja taivaalla iso parvi mustia lintuja.
Paluumatka alkoi, saimme Eduardolta 2 shottilasillista ilmaista meksikolaista viinaa kiitokseksi (ilm. tequilaa ja xtabentun? Xtabentun on jotain mayalaista hunaja-anislikööriä), lopuksi Eduardo heitti vitsin ”lopuksi keräämme muovimukinne pois jotta voimme käyttää niitä uudelleen seuraavan bussin kanssa”. Bussimatkustajat repesivät nauruun.
Buffetin yhteydessä he ottivat meistä valokuvan, printtasivat ja liimasivat sen pienen xtabentun viinapullon kylkeen. Olisi maksanut $350 (15€) eli kalliimpaa kuin Suomen Systembolagetissa, joten jätimme väliin emmekä ostaneet sitä vaikka kuva olikin erittäin epäedustava.
Valot pois, noin tunti matkustusta ja kellojen siirtäminen, ensimmäiset matkustajat pääsivät hotellilleen 21:04. Otimme pienen vedonlyönnin milloin olisimme perillä. Minä veikkasin 22:15 ja Miia 21:45. Olimme hostellimme kohdalla 21:55, mutta bussi sen kun jatkaa matkaansa. Me huudamme kurkku suorana ”STOP!” ja että meidän hostelli oli tossa. Pahoittelivat että ajoivat ohi. Annoimme kuitenkin muutaman kympin tippiä.
Tavarat hostellille. Nälkä. Menimme Las Palapasille ja siellä oli melkein 400 ihmistä katsomassa isossa ringissä jonkun klovnin esitystä. Emme jääneet seuraamaan, koska se puhui niin hassulla tavalla että emme ymmärtäneet mitään mitä se puhui. Jumbo burrito puoliksi kahdelle, $45. Nam. Tuli täyteen, jäi nälkä, mutta oli hyvä olo niin ei halunnut syödä enempää. Meinasimme mennä Oxxolle ostamaan iltajuomat, mutta se on nähtävästi yöaikaan pelkästään kioskiluukku. Siellä oli joku 6 henkeä ennen meitä jonossa, joten päätimme mennä tähän Las Palapasin vieressä olevaan lähikuppilaamme, Litropolikseen. Tilasimme kaksi coctailia, totesimme että oli hieman keskivertoa (ehkä ~20-30%) kallimmat juomat, ehkä siksi se on niin tyhjä paikka. Juomat saapuivat, ja ei jumalauta; ne tuli LITRAN TUOPISSA. Ja niissä oli 3 ravintola-annoksellista viinaa. Suomessa vastaavat olisivat helposti maksaneet 30-40€, eikä niitä todnäk saisi edes myydä. Jos olisimme tästä paikasta tienneet aiemmin, olisimme varmaan juoneet iltajuomamme siellä joka päivä. Joimme yhdet tuopit ja otimme toiset mukaan. Miia sai vieläpä ensimmäisen juomansa ilmaiseksi, koska vahingossa sai väärän juoman (Melon Milk eikä Blue Melon).
Palasimme hostellille ja siellä oli aulassa noin 45v Julie Chicagosta, joka oli saapunut Cancuniin tänään. Rupattelimme hänen kanssaan ties mistä, huomasi että hänkin on matkustellut paljon elämänsä aikana. Miia ehti lähteä huoneeseen jo aikaisemmin, mutta minä jäin suustani kiinni lähes yhteen asti yöllä ja annoin vinkkejä Cancunista, jonka jälkeen totesin että nyt on pakko mennä tai Miia hirttää minut palleista kattoon. Huoneeseen, hampaiden pesu ja nukkumaan.
Heräsin yöllä aivan järkyttävään vatsakipuun. Ilmeisesti söin tai join jotain mikä ei sovi vatsalleni. Vatsa ei ollut ripulilla, mutta hätä oli muuten vain suuri. Naapurihuoneessa samaan aikaan rakasteltiin kuuluvasti. Pauke kuului ja nainen oli todella äänekäs.
Päivän kävelysaldo: 7,7km
Seuraava
Herätys 6:03. Laukkujen pakkaamista, Miia käy suihkussa. Meinasin laittaa lenkkarit jalkaan, mutta mun jalat on niin turvonneet, että ne eivät mahtuneet jalkaan.
Bussin pitäisi tulla 7:10 hakemaan meidät. Teimme aamupalaleivät ja joimme kahvit. Miia on tiskaamassa lautasiamme, kännykkäni herättää 7:05. Siirrymme hostellin eteen odottamaan. Kello tulee 7:10. Bussia ei näy. Kello tulee 7:15. Bussia ei näy. Kello tulee 7:25. Bussia ei näy. Miia alkaa olemaan jo ihan hermorauniona, tirauttaa pari kyyneltä että nyt meitä on huijattu, ja että olisi pitänyt maksaa vain puolet sille matkan myyjälle. Sovimme että odotamme 7:45 asti bussia, mutta jos se ei saapuisi onneksi meillä oli plan B, eli menemme Isla Mujeresille.
Mutta sitten kello tuli 7:30, joku nainen huutaa ”Anssi? Anssi Enauna?”. Voi kyllä, meidän bussimme tuli kuin tulikin. Mutta kyseessä olikin joku pieni sukkulabussi, jolla matkasimme noukkimaan muut keskustasta tulijat hotellialueelle, josta se varsinainen bussi lähtee.
Vaan eipä lähtenyt. Siellä meidän piti mennä vaihtamaan tilauksemme krääsäkaupassa GoMexicon asiakaspalvelupisteellä johonkin toiseen lippuun. Kello on 7:59, aikataulun mukaan bussin pitäisi lähteä 8:00, meidän edessä on vielä ainakin 30 ihmistä. Toivottavasti se bussi lähtee yhtä joustavasti kuin miten tuo sukkula poimi meidät.
Jonotus ohi, 8:08. ”First, sticker for the boss” ja Miia saa vihreän tarran rintaansa. Pientä kyräilyä minun suuntaan ja sitten minäkin saan oman tarrani. Lisää jonottamista.
Kello 8:28, bussi lähtee. Saamme ehkä maailman ahtaimmat penkit. Yhtäkkiä joku käsipuoli alkaa selittämään mikkiin espanjaksi, kunnes yhtäkkiä hän sanoo ”no panic, you are in the right bus”, selittää päivän kulusta jne. Bussi ajoi tunnin verran, ulkona näkyi lähinnä puita, niin katsoimme eilistä leffaa eteenpäin. Bussi piti kymmenen minuutin tauon jonka jälkeen ylitimme aikavyöhykkeen Yukataniin. Sitten meille jaettiin tarra jossa oli bussin numero. Turistiopas selitti älkää hävittäkö tätä bussitarraa, muuten ”no ticket, no taco”. Tämän jälkeen se alkoi höpöttämään useamman hetken Mayan historiasta, kalenterista, numeroista, uskonnosta, naisten hedelmällisyydestä, illuminatista, obsidianeista, balam-shamaaneista jne. Aika paljon tuli sellaista juttua että ei voi olla ihan varma uskookohan se itsekään tuohon kaikkeen mitä se suustaan päästää.
Päästiin ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, jossa tämä käsipuoli-Hector näytti kuinka suolavesi saa täysin mustan obsidianin näyttämään kultaiselta. Hauskinta oli katsoa muiden evvk ilmettä kun Hector aloitti, kaikki olivat niin happaman näköisiä ja täysin häkeltyneitä tämän kemiallisen reaktion jälkeen. Tämän jälkeen tuli kyläyhteisön shamaani, balam, tekemään jonkun tervetuliais-siunauksen pienessä savimajassa samalla kun yrttien savu kantautuu nenään ja balam heiluttaa yrttikimpusta vettä meidän päälle samalla kun sepostaa jotain maya-kielellä. Tuli snadi savusaunafiilis. Tänän jälkeen sai mennä teettämään jonkun sikahintaisen riipuksen jossa olisi ”maya-nimesi” ja ostamaan muuta sikakallista turistiukotus-krääsää.
Tämän jälkeen todella ala-arvoinen buffet-lounas. Bussissa hehkutettiin kuin ette ole vielä syöneet Meksikossa oikeaa meksikolaista ruokaa, vaan että kaikki tähän mennessä syömänne on ollut ranskalaisten tekemää ruokaa. Saimme niinkin perinteistä huipputasokasta meksikolaista ruokaa kuin spagettia (italialaista), mac-n-cheese (amerikkalaista), todennköisesti raakaa kanaa (salmonellariski), plus riisiä, nachoja ja tacoja sekä hyytelöä. Ironisinta että suurin osa ruoasta oli loppu ja me olimme kolmantena syömässä! Esiintymään tuli 2 tanssijaa jotka tanssivat mm. Pullo ja täysi juomatarjotin päänsä päällä. Annoimme tippiä tanssijoille, mutta emme keittiölle.
Takaisin bussiin, 10 minuutin matka ja olimme Chitzen Itzassa. Yhtäkkiä Hector sanoo että muistakaa laittaa hyttysmyrkkyä, koska olemme keskellä viidakkoa. Kukaan ei ollut meille sanonut että hyttysmyrkkyä olisi tarvinnut tuoda. Onneksi emme maksaneet sitä pyydettyä $150 siitä hyttysmyrkystä, sillä yhtäkään hyttystä en nähneet ja olimme pitkälti pelkästään aukioilla suorassa auringonpaisteessa. Oli sen verran kuuma ettei hyttyset tälläisessä säässä muutenkaan olisi varmasti viihtyneet. Mutta kuitenkin, opaskierroksella tuli 30 metriä korkea Maya-kalenteripyramidi ja muut rauniot nähtyä, opas esitteli ihan mehuissaan kuinka pyramidin portaiden alapäässä tai pallopelikentän kahden tasaisen seinän välissä ollessa taputtaa käsiä, niin pyramidin huipulta olevasta huoneesta kuuluu jännä ääni tai että pallopelikentällä kuuluu monta kertaa toistuva kaiku. Akustiikkaa noin 12 opintopistettä kolmessa eri kolmannen asteen opintoja tarjoavassa oppilaitoksessa lukeneena tämä tärykaiku-/reflektio-ilmiö ei ollut itselleni mitään uutta, saman voi kokeilla pienemmässä mittakaavassa tyhjässä betonibunkkerissa.
Miia halusi käydä läheisellä cenotella (maassa oleva iso kuoppa jossa on vettä pohjalla), matkalla näin monta kojua josta sai ostettua jaguaaripillin. Se saa atsteekkien sotapillin tapaan puhalluksen kuulostamaan hieman jaguaarimaiselta. Kysyin sitten eräältä myyjältä paljonko sen pisteellä maksaa. Myyjä sanoo ”everything 1 dollar”, sanon että mulla on vain pesoja ja että olen kiinnostunut tuosta jaguaaripillistä, sanoo että ”20 dollar”, sanoin että ei kiitos, kun olen poistumassa kuulen vain perästäni ”10 dollar. 5 dollar!” ja huudot pikkuhiljaa vaimenevat. Jatkamme matkaa Cenotelle, se oli niin syvä ettei siitä nähnyt mitään, eli aika turha reissu. Paluumatkalla kysyn samalta äijältä paljonko jaguaaripilli on. ”10 dollar”, mutta sanoin että menomatkalla pyysit vitosen. Myyjä sanoo että ok, alan kaivamaan lompakkoa, huomaan että ei mulla ole sitä 100 pesoa. Ojennan 70 pesoa, sanon että enempää ei ole, ota tai jätä. Nyt minulla on jaguaaripilli. Maksoin siitä siis noin 3€, eli 18 dollaria vähemmän kuin mitä myyjä alunperin pyysi. Eli muistakaa olla tiukkana noiden ketkujen kanssa.
Muutamat kuvat vielä, Miia valittelee kun on kuuma ja mä en osaa lukea sen ajatuksia ja ottaa täydellistä kuvaa ilman että se kertoo mitä se haluaa. Sain kuitenkin ainakin yhden tyydyttävän kuvan, eli voiton puolelle meni.
Takaisin bussiin, puolisen tuntia ajoa Maya Selva Cenotelle. Siellä oli pakollista käyttää uimaliivejä, joista piti pulittaa $15 per naama (alle euron). Vaatteiden vaihdon, kylmän suihkun ja jyrkkien portaiden jälkeen eteen aukenee henkeäsalpaavan kaunis Cenote. Cenote on doliini, eli vesikuoppa. Kuvittele noin 200 metriä syvä ja 100m halkaisijaltaan oleva kuoppa, jossa on pohjalla 150m vettä. Siinä cenote noin pääpiirteittäin. Ehkä reissun yksi parhaimpia kokemuksia, vaikkei täällä kauaa ehtinytkään polskimaan. Miia jopa otti varta vasten tätä matkaa varten ostetun vedenkestävän puhelimensa mukaansa veteen. Rohkea nainen.
Vaatteet takaisin niskaan, pikainen pysähdys Vallodolidin kaupungin keskustassa, ehdittiin käydä vastapäistä kirkkoa katsomassa (IMHO jopa kohtuullisen karu Kallion kirkko on komeampi sisältä) sekä pyörähtämässä vastapäisellä torilla, jossa oli joku tanssiesitys menossa. Ilmassa oli aivan mieletön festivaalitunnelma ja taivaalla iso parvi mustia lintuja.
Paluumatka alkoi, saimme Eduardolta 2 shottilasillista ilmaista meksikolaista viinaa kiitokseksi (ilm. tequilaa ja xtabentun? Xtabentun on jotain mayalaista hunaja-anislikööriä), lopuksi Eduardo heitti vitsin ”lopuksi keräämme muovimukinne pois jotta voimme käyttää niitä uudelleen seuraavan bussin kanssa”. Bussimatkustajat repesivät nauruun.
Buffetin yhteydessä he ottivat meistä valokuvan, printtasivat ja liimasivat sen pienen xtabentun viinapullon kylkeen. Olisi maksanut $350 (15€) eli kalliimpaa kuin Suomen Systembolagetissa, joten jätimme väliin emmekä ostaneet sitä vaikka kuva olikin erittäin epäedustava.
Valot pois, noin tunti matkustusta ja kellojen siirtäminen, ensimmäiset matkustajat pääsivät hotellilleen 21:04. Otimme pienen vedonlyönnin milloin olisimme perillä. Minä veikkasin 22:15 ja Miia 21:45. Olimme hostellimme kohdalla 21:55, mutta bussi sen kun jatkaa matkaansa. Me huudamme kurkku suorana ”STOP!” ja että meidän hostelli oli tossa. Pahoittelivat että ajoivat ohi. Annoimme kuitenkin muutaman kympin tippiä.
Tavarat hostellille. Nälkä. Menimme Las Palapasille ja siellä oli melkein 400 ihmistä katsomassa isossa ringissä jonkun klovnin esitystä. Emme jääneet seuraamaan, koska se puhui niin hassulla tavalla että emme ymmärtäneet mitään mitä se puhui. Jumbo burrito puoliksi kahdelle, $45. Nam. Tuli täyteen, jäi nälkä, mutta oli hyvä olo niin ei halunnut syödä enempää. Meinasimme mennä Oxxolle ostamaan iltajuomat, mutta se on nähtävästi yöaikaan pelkästään kioskiluukku. Siellä oli joku 6 henkeä ennen meitä jonossa, joten päätimme mennä tähän Las Palapasin vieressä olevaan lähikuppilaamme, Litropolikseen. Tilasimme kaksi coctailia, totesimme että oli hieman keskivertoa (ehkä ~20-30%) kallimmat juomat, ehkä siksi se on niin tyhjä paikka. Juomat saapuivat, ja ei jumalauta; ne tuli LITRAN TUOPISSA. Ja niissä oli 3 ravintola-annoksellista viinaa. Suomessa vastaavat olisivat helposti maksaneet 30-40€, eikä niitä todnäk saisi edes myydä. Jos olisimme tästä paikasta tienneet aiemmin, olisimme varmaan juoneet iltajuomamme siellä joka päivä. Joimme yhdet tuopit ja otimme toiset mukaan. Miia sai vieläpä ensimmäisen juomansa ilmaiseksi, koska vahingossa sai väärän juoman (Melon Milk eikä Blue Melon).
Palasimme hostellille ja siellä oli aulassa noin 45v Julie Chicagosta, joka oli saapunut Cancuniin tänään. Rupattelimme hänen kanssaan ties mistä, huomasi että hänkin on matkustellut paljon elämänsä aikana. Miia ehti lähteä huoneeseen jo aikaisemmin, mutta minä jäin suustani kiinni lähes yhteen asti yöllä ja annoin vinkkejä Cancunista, jonka jälkeen totesin että nyt on pakko mennä tai Miia hirttää minut palleista kattoon. Huoneeseen, hampaiden pesu ja nukkumaan.
Heräsin yöllä aivan järkyttävään vatsakipuun. Ilmeisesti söin tai join jotain mikä ei sovi vatsalleni. Vatsa ei ollut ripulilla, mutta hätä oli muuten vain suuri. Naapurihuoneessa samaan aikaan rakasteltiin kuuluvasti. Pauke kuului ja nainen oli todella äänekäs.
Päivän kävelysaldo: 7,7km
Seuraava
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 7: Hatuttaa niin vietävästi
Aamupala. Kinkkua ja juustoa. Vihdoinkin proteiinia. Suihku. Ei vieläkään lämmintä vettä. Rasvaa iholle. Eikun menoksi, Miia tarvitsee vieläkin hatun ja minun hieman tuliaisia. Oxxosta vettä ja sille enemmän paikallisille suunnatulle torille, Mercado 23:lle. Pääsimme perille yllättävän nopeasti suoraa reittiä ja ihmettelimme kuinka puolet kojuista oli vielä kiinni. Oli lauantai ja kello hieman yli 10. Näimme kun iso porukka miehiä siinä maassa perkasi maissia, Miia osti maapähkinöitä, mutta valitteli ettei ne olleet yhtä hyviä kuin Sambiassa. Miia löysi myös toisen lankakaupan, mutta ei löytynyt hattua eikä tuliaisia.
Kävelimme mercadolta sitten Av Tulum tielle, jossa näimme ison liikkeen nimeltä ”Coppel”. Miia sitten hieman vastahankaisesti tuli sinne, oli aulassa, näki jotain kodinkoneita ja totesi ”joo tää paikka on nähty”. Kiersin kuitenkin koko alakerran läpi, ihan perus Anttilaa vastaava liike, sanoin kuitenkin Miialle että yläkerrassa on vaatteita. Miia tuli vielä vastahankaisammin yläkertaan, ilmeisesti ajatteli että mitö turhaan. Sieltä se lierihattu kuitenkin löytyi. Siinä kymmenen minuuttia kassajonossa seistyään sen vain näki Miian ilmeestä kuinka tatti sen kun vain kasvoi. Ilmeisesti hatutti sen verran.
Ylitimme Tulum Avenuen ylikulkusillan, josta näki yllättävän pitkälle. Heti ylikulkusillan toisessa päässä oli kaksi apteekkia vierekkäin, joista kysyimme magnesiumia, koska jalat alkavat olemaan aika kovilla. Nämäkö oli niitä niin kutsuttuja lihaksia mistä isi mulle joskus pienenä kertoi? Siellä oli jotain limen makuisia alumiini+magnesium tabletteja, mutta koska ”no habla ingles”, niin emme uskaltaneet ottaa niitä.
Tänään oli to-del-la kuuma, noin 28 astetta ja todella vähän tuuli. Näimme sitten tekstin ”Tropical mango smoothie”, päätimme ottaa sellaisen. Mutta siinä vaiheessa kun se alkoi törkkäämään ensin 2 desiä sokeria ja sitten jotain punaista jauhetta ja törkkää jonkun paksulla punaisella chilin näköisellä jutulla kuorrutetun kakkospillin sinne, alkoi hälytys kellot soimaan että mitä hattua tää nyt oikein on? Se punainen juttu oli ilmeisesti suurimmalta osalta suolaa ja pitkälti lähinnä pilasi sen smoothie kokemuksen. Miian laskujen mukaan kolmanneksi pahimman makuista juttua mitä hän on täällä syönyt. Täällä on ollut muuten todella outoa se että ne haluaa pilata monet juomat tunkemalla sinne suolaa. En minä ainakaan nauti siitä että juoma maistuu siltä kuin se olisi tehty merivedestä. Otin siitä sitten samalta tiskiltä nimettömän ”arroz con leche” taskupiiraan, joka maistui lähinnä makealta joulupuurolta. Nam. Ainiin, eikös Suomessa ollut nyt aika kylmä?
Kävimme sitten vielä kotimatkalla vielä jossakin kauneudenhoito-henkisessä krääsäliikkeessä, josta Miia vihdoin löysi sen kauan kaipaamansa jalkaraspin. Näimme myös pienellä sivukujalla todella ison liikkeen, missä ei ollut mitään kylttejä. Päätimme mennä sisään, ja mikä sieltä löytyikään? Miian taivas, eli jättimäinen askartelukauppa. Koko putiikki kyllä kierrettiin, mutta jossain vaiheessa kuulin jupinaa että jalkoihin sattuu, niin lähdimme siitä sitten hostellille päin.
Miia valitti respaan kuinka huoneeseemme ei vieläkään tule lämmintä vettä, menen respaan valittamaan kuinka vessapaperi on lopussa, menimme lämmittämään Cheesterin pizzojamme mikrossa ja valitimme respalle kun sulake posahti. Voi kun me ollaan ihania ja helppoja asiakkaita.
Sitten otin pitkät päikkärit. Herään ja Miiaa ei näy missään. Avaimet hävinneet taskusta. Paniikki iski.... mutta vielä nukuttaa, niin käänsin kylkeä, kai se sieltä ilmestyy. Aikuinen nainen kuitenkin ja kaikkea. Sitten kun olin siinä vartin ihmetellyt että eikö se vieläkään ollut tullut, niin pistin Miialle viestiä ”Missä sinä minun elämäni valo ja sydämeni käpy viiletät, sillä minä kaipaan sinua kulta”, tai no oikea kirjoitusasu oli ehkä lähempänä muotoa ”Missä oot?”, mutta sama asia. Alakerrassahan se oli ollut lukemassa kirjaa.
Miia sitten tuli huoneeseen, alkoi raspaamaan jalkojaan ja minä päästin puujalkavitsit valloilleen luokkaa ”sinähän suorastaan laihdut silmissä” ja ”kilot suorastaan karisee” jne. Vaivaantunutta ironista naurua. Iltalehden otsikkona ”Murskavoitto! Saara Aalto voitti Suomen Euroviisuäänestyksen, biisinä Monsters” tjsp. Vaivaantunutta ja ironista.
Lähdimme etsimään ruokaa, mutta kaikki matkalla olleet ravintolat olivatkin yllätykseksemme lauantai illalla kuudelta jo kiinni. Päädyimme pyörimään mercadolle, jossa moni oli jo sulkemassa putiikkejaan. Ostin todennäköisesti hieman ylihintaan 2 t-paitaa, mutta sain tingittyä mutsille tulevasta tuliaisesta hyvän siivun hinnasta pois. Mentiin syömään Mercadon keskelle, Jose sai meidät ylipuhuttua ottamaan tarjoamansa ilmaisen juoman (minä otin Pina Coladan, Miia Margaritan ilman suolaa) ja saimme erinomaiset annokset kanaa ja arracheraa hintaan $305 sisältäen tipin.
Pienen suuntavaiston pettämisen kautta hostellille, eilen tapaamamme jenkit olivat todella hiljaisia ja naurettavan krapulaisia. Söivät kokonaista kanaa siinä terassilla. Iltajuomat naamariin, pikaisesti suihkuun, hieman leffaa netflixistä ja nukkumaan. Huomenna pitkä päivä.
Päivän kävelysaldo: 11,0km
Seuraava
Kävelimme mercadolta sitten Av Tulum tielle, jossa näimme ison liikkeen nimeltä ”Coppel”. Miia sitten hieman vastahankaisesti tuli sinne, oli aulassa, näki jotain kodinkoneita ja totesi ”joo tää paikka on nähty”. Kiersin kuitenkin koko alakerran läpi, ihan perus Anttilaa vastaava liike, sanoin kuitenkin Miialle että yläkerrassa on vaatteita. Miia tuli vielä vastahankaisammin yläkertaan, ilmeisesti ajatteli että mitö turhaan. Sieltä se lierihattu kuitenkin löytyi. Siinä kymmenen minuuttia kassajonossa seistyään sen vain näki Miian ilmeestä kuinka tatti sen kun vain kasvoi. Ilmeisesti hatutti sen verran.
Ylitimme Tulum Avenuen ylikulkusillan, josta näki yllättävän pitkälle. Heti ylikulkusillan toisessa päässä oli kaksi apteekkia vierekkäin, joista kysyimme magnesiumia, koska jalat alkavat olemaan aika kovilla. Nämäkö oli niitä niin kutsuttuja lihaksia mistä isi mulle joskus pienenä kertoi? Siellä oli jotain limen makuisia alumiini+magnesium tabletteja, mutta koska ”no habla ingles”, niin emme uskaltaneet ottaa niitä.
Tänään oli to-del-la kuuma, noin 28 astetta ja todella vähän tuuli. Näimme sitten tekstin ”Tropical mango smoothie”, päätimme ottaa sellaisen. Mutta siinä vaiheessa kun se alkoi törkkäämään ensin 2 desiä sokeria ja sitten jotain punaista jauhetta ja törkkää jonkun paksulla punaisella chilin näköisellä jutulla kuorrutetun kakkospillin sinne, alkoi hälytys kellot soimaan että mitä hattua tää nyt oikein on? Se punainen juttu oli ilmeisesti suurimmalta osalta suolaa ja pitkälti lähinnä pilasi sen smoothie kokemuksen. Miian laskujen mukaan kolmanneksi pahimman makuista juttua mitä hän on täällä syönyt. Täällä on ollut muuten todella outoa se että ne haluaa pilata monet juomat tunkemalla sinne suolaa. En minä ainakaan nauti siitä että juoma maistuu siltä kuin se olisi tehty merivedestä. Otin siitä sitten samalta tiskiltä nimettömän ”arroz con leche” taskupiiraan, joka maistui lähinnä makealta joulupuurolta. Nam. Ainiin, eikös Suomessa ollut nyt aika kylmä?
Kävimme sitten vielä kotimatkalla vielä jossakin kauneudenhoito-henkisessä krääsäliikkeessä, josta Miia vihdoin löysi sen kauan kaipaamansa jalkaraspin. Näimme myös pienellä sivukujalla todella ison liikkeen, missä ei ollut mitään kylttejä. Päätimme mennä sisään, ja mikä sieltä löytyikään? Miian taivas, eli jättimäinen askartelukauppa. Koko putiikki kyllä kierrettiin, mutta jossain vaiheessa kuulin jupinaa että jalkoihin sattuu, niin lähdimme siitä sitten hostellille päin.
Miia valitti respaan kuinka huoneeseemme ei vieläkään tule lämmintä vettä, menen respaan valittamaan kuinka vessapaperi on lopussa, menimme lämmittämään Cheesterin pizzojamme mikrossa ja valitimme respalle kun sulake posahti. Voi kun me ollaan ihania ja helppoja asiakkaita.
Sitten otin pitkät päikkärit. Herään ja Miiaa ei näy missään. Avaimet hävinneet taskusta. Paniikki iski.... mutta vielä nukuttaa, niin käänsin kylkeä, kai se sieltä ilmestyy. Aikuinen nainen kuitenkin ja kaikkea. Sitten kun olin siinä vartin ihmetellyt että eikö se vieläkään ollut tullut, niin pistin Miialle viestiä ”Missä sinä minun elämäni valo ja sydämeni käpy viiletät, sillä minä kaipaan sinua kulta”, tai no oikea kirjoitusasu oli ehkä lähempänä muotoa ”Missä oot?”, mutta sama asia. Alakerrassahan se oli ollut lukemassa kirjaa.
Miia sitten tuli huoneeseen, alkoi raspaamaan jalkojaan ja minä päästin puujalkavitsit valloilleen luokkaa ”sinähän suorastaan laihdut silmissä” ja ”kilot suorastaan karisee” jne. Vaivaantunutta ironista naurua. Iltalehden otsikkona ”Murskavoitto! Saara Aalto voitti Suomen Euroviisuäänestyksen, biisinä Monsters” tjsp. Vaivaantunutta ja ironista.
Lähdimme etsimään ruokaa, mutta kaikki matkalla olleet ravintolat olivatkin yllätykseksemme lauantai illalla kuudelta jo kiinni. Päädyimme pyörimään mercadolle, jossa moni oli jo sulkemassa putiikkejaan. Ostin todennäköisesti hieman ylihintaan 2 t-paitaa, mutta sain tingittyä mutsille tulevasta tuliaisesta hyvän siivun hinnasta pois. Mentiin syömään Mercadon keskelle, Jose sai meidät ylipuhuttua ottamaan tarjoamansa ilmaisen juoman (minä otin Pina Coladan, Miia Margaritan ilman suolaa) ja saimme erinomaiset annokset kanaa ja arracheraa hintaan $305 sisältäen tipin.
Pienen suuntavaiston pettämisen kautta hostellille, eilen tapaamamme jenkit olivat todella hiljaisia ja naurettavan krapulaisia. Söivät kokonaista kanaa siinä terassilla. Iltajuomat naamariin, pikaisesti suihkuun, hieman leffaa netflixistä ja nukkumaan. Huomenna pitkä päivä.
Päivän kävelysaldo: 11,0km
Seuraava
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 6: Pyykkipäivä
Selkä alkaa olemaan noin 30 sentin pituista kaistaletta oikeassa olkapäässä lukuunottamatta jo hyvin parantunut. Aamupalalle otimme mukaan supermarketista ostamamme suklaahippu-papaija-leivän ja suklaamuffinssin. Luulin kaupassa että nämä suklaahiput olivat rusinoita, mutta eivätpä olleet. Oli hieman ällömakea aamiainen.
Takaisin huoneeseen, suihkuun, rasvaa kroppaan ja pakkaamaan likaisia vaatteita pussiin. Muutaman korttelin päässä olimme muutamaa päivää aiemmin nähneet pesulan, veimme likapyykkimme sinne. 3,5kg pyykkiä, $55, kuuden tunnin päästä valmista. Helppo homma. Siitä jatkoimme matkaamme vaihtelun vuoksi sivukujia pitkin, jossa näimme mm. koulun ja paljon kissoja. Menimme Walmartiin ostamaan eväitä viikonlopun reissua varten. Mukaan tarttui myös pullollinen paikallista valkoviiniä hintaan $75 (~3.50€), Miialle huivi $5 (~0.20€) ja minulle elämäni ensimmäinen hipsteri-fedora ($99, ~4.50€). Kävimme kysymässä kolmestakin eri apteekista josko olisi löytynyt Compeedia tai jalkaraspia. Ei löytynyt.
Löysimme myös Jacobille postikortin, josta yliviivasin espanjankieliset ”hyvää syntymäpäivää” tekstit ja kirjoitin omat terveiseni tilalle. Veimme ostokset hostellille, veimme kuoren postiin ja ihmettelimme miksi siinä postin toisen oven edessä oli toistakymmentä ihmistä jonossa. Kysyimme neuvoa että missä on postitoimisto, meidän onneksemme se oli se toinen ovi. Meidän kummastukseksemme nähtävästi meksikolaiset käyttävät pesuvateja postittamiseen. Joku meinaan kantoi 4 sellaista neliskanttista muovilaatikkoa ulos postista, mitkä näyttivät juurikin jotain pesuvadin ja pesuainelaatikon risteytykseltä. Postitus oli onneksi helppoa ja halpaa, kirjeen postitus Jenkkeihin maksoi $11.50, eli noin 0.50€.
Meillä oli taas muutama tovi tapettavana ennen kuin pyykit olivat valmiit, joten menimme viereiselle mercadolle pyörimään ja etsimään tuliaisia sekä lierihattua Miialle Chitzen Itzan reissua varten. Miialle tarttui ainoastaan lankakaupasta (törkeän halpaa) lankaa mukaan, olisikohan se maksanut 5 kerästä alle 5€.
Muuta ei Mercadolta tarttunut mukaan, mutta kävimme Las Arracherasissa syömässä meille suositeltua Cheviceä. Alkuruoaksi otimme jotakin juustoa ja chorizoa vehnätortillaa ja juotavaksi tuoreista appelsiineistä puristettua mehua sekä vihersmoothien. Paremmasta päästä ollut ateria, ei voi kuin suositella paikkaa.
Ruokailun jälkeen haimme pyykkejä ja huomasimme että paikan edessä oli joku hitsaaja korjaamassa paikan autotalli-henkistä ovea, joka oli lähes kiinni. Luulimme että paikka oli kiinni, mutta koska meiltä oli puhtaat vaatteet lopussa, menimme katsomaan oliko paikka vielä auki. Saimme kuin saimmekin ”Mila P.” Nimellä varustetun muovipaketin, jossa meidän vaatteemme oli. Ei sillä Miialla nyt oikeasti noin huono käsiala voi olla...
Hostellilla huomasimme iloksemme että aurinkorasvan kyllästämät lakanamme oli vaihdettu puhtaisiin ja vessa siivottu läpikotaisin. Voi tätä ilon ja onnen päivää kun saa nauttia elämän pienistä iloista, kuten siitä ettei täällä tällä hetkellä ole pakkasta.
Menimme Las Palapasin torille, jossa olivat jokapäiväiset torihippalot alkamassa. Miia otti puolen tunnin selkähieronnan joltakin kehitysvammaisten yhdistyksen tarjoamalta kojulta, jonka jälkeen kiertelimme aluetta. Joka puolella soi hirveällä kakofonialla musiikkia kannettavista isoilla subwooferilla varustetuista akkusoittimista joko ihan levymusiikkia, soittivat trubaduurimeininkiä tai karaoke-henkisiä sing-a-long vetoja, kun samalla jättimäisellä lavalla jengi veti jotain todella intensiivistä aerobic-tuntia kaiuttimet säröllä ja vieressä vanhat pariskunnat opettelivat jotain salsa-paritanssia ja lapset huutavat ja juoksevat ympäriinsä. Söimme Tacos al Pastor annoksen ja Marquesitan; juustolla, kinkulla ja tuorejuustolla täytetty vohvelituubi. Itse ainakin nautin niistä erittäin paljon. Ostin lopuksi tuliaiseksi pienen mariachi-patsaan, ensin se pyysi $170 kun Miia oli hieronnassa, sanoin että liian paljon ja lähdin pois, tulin lähtöaikaan uudestaan, sama koju mutta eri myyjä, pyysi $100. Ehdotin $80, kättelimme sitten puolesta välistä eli $90. Suunnilleen samalla hinnalla ne siellä mercadoilla.
Menimme hostellille, otimme juomamme jääkaapista viilentymästä ja juttelimme aulassa olleen kahden amerikkalaisen kanssa. Se nuorempi vajaan kolmikymppinen lähti saattamaan ranskalaisia tyttöjä bussipysäkille, sanoi että tulisi 10 minuutin päästä takaisin. Oli ilmeisesti 10 meksikolaista minuuttia, koska sillä kesti TODELLA kauan. Juttelimme sitten tämän vanhemman noin viisikymppisen kanssa sitten paljon siitä miten paljon täällä on huumerahaa kiinni ja sen takia Cancunin seutu on tehty niin turvalliseksi että turistit uskaltavat tulla tänne. Tämän jälkeen suihkun kautta sänkyyn katsomaan hieman Netflixiä; Miia nukahti ensimmäisen 5 minuutin aikana niin päätimme sitten mennä pikkuhiljaa nukkumaan.
Päivän kävelysaldo: 12,2km
Seuraava
Takaisin huoneeseen, suihkuun, rasvaa kroppaan ja pakkaamaan likaisia vaatteita pussiin. Muutaman korttelin päässä olimme muutamaa päivää aiemmin nähneet pesulan, veimme likapyykkimme sinne. 3,5kg pyykkiä, $55, kuuden tunnin päästä valmista. Helppo homma. Siitä jatkoimme matkaamme vaihtelun vuoksi sivukujia pitkin, jossa näimme mm. koulun ja paljon kissoja. Menimme Walmartiin ostamaan eväitä viikonlopun reissua varten. Mukaan tarttui myös pullollinen paikallista valkoviiniä hintaan $75 (~3.50€), Miialle huivi $5 (~0.20€) ja minulle elämäni ensimmäinen hipsteri-fedora ($99, ~4.50€). Kävimme kysymässä kolmestakin eri apteekista josko olisi löytynyt Compeedia tai jalkaraspia. Ei löytynyt.
Löysimme myös Jacobille postikortin, josta yliviivasin espanjankieliset ”hyvää syntymäpäivää” tekstit ja kirjoitin omat terveiseni tilalle. Veimme ostokset hostellille, veimme kuoren postiin ja ihmettelimme miksi siinä postin toisen oven edessä oli toistakymmentä ihmistä jonossa. Kysyimme neuvoa että missä on postitoimisto, meidän onneksemme se oli se toinen ovi. Meidän kummastukseksemme nähtävästi meksikolaiset käyttävät pesuvateja postittamiseen. Joku meinaan kantoi 4 sellaista neliskanttista muovilaatikkoa ulos postista, mitkä näyttivät juurikin jotain pesuvadin ja pesuainelaatikon risteytykseltä. Postitus oli onneksi helppoa ja halpaa, kirjeen postitus Jenkkeihin maksoi $11.50, eli noin 0.50€.
Meillä oli taas muutama tovi tapettavana ennen kuin pyykit olivat valmiit, joten menimme viereiselle mercadolle pyörimään ja etsimään tuliaisia sekä lierihattua Miialle Chitzen Itzan reissua varten. Miialle tarttui ainoastaan lankakaupasta (törkeän halpaa) lankaa mukaan, olisikohan se maksanut 5 kerästä alle 5€.
Muuta ei Mercadolta tarttunut mukaan, mutta kävimme Las Arracherasissa syömässä meille suositeltua Cheviceä. Alkuruoaksi otimme jotakin juustoa ja chorizoa vehnätortillaa ja juotavaksi tuoreista appelsiineistä puristettua mehua sekä vihersmoothien. Paremmasta päästä ollut ateria, ei voi kuin suositella paikkaa.
Ruokailun jälkeen haimme pyykkejä ja huomasimme että paikan edessä oli joku hitsaaja korjaamassa paikan autotalli-henkistä ovea, joka oli lähes kiinni. Luulimme että paikka oli kiinni, mutta koska meiltä oli puhtaat vaatteet lopussa, menimme katsomaan oliko paikka vielä auki. Saimme kuin saimmekin ”Mila P.” Nimellä varustetun muovipaketin, jossa meidän vaatteemme oli. Ei sillä Miialla nyt oikeasti noin huono käsiala voi olla...
Hostellilla huomasimme iloksemme että aurinkorasvan kyllästämät lakanamme oli vaihdettu puhtaisiin ja vessa siivottu läpikotaisin. Voi tätä ilon ja onnen päivää kun saa nauttia elämän pienistä iloista, kuten siitä ettei täällä tällä hetkellä ole pakkasta.
Menimme Las Palapasin torille, jossa olivat jokapäiväiset torihippalot alkamassa. Miia otti puolen tunnin selkähieronnan joltakin kehitysvammaisten yhdistyksen tarjoamalta kojulta, jonka jälkeen kiertelimme aluetta. Joka puolella soi hirveällä kakofonialla musiikkia kannettavista isoilla subwooferilla varustetuista akkusoittimista joko ihan levymusiikkia, soittivat trubaduurimeininkiä tai karaoke-henkisiä sing-a-long vetoja, kun samalla jättimäisellä lavalla jengi veti jotain todella intensiivistä aerobic-tuntia kaiuttimet säröllä ja vieressä vanhat pariskunnat opettelivat jotain salsa-paritanssia ja lapset huutavat ja juoksevat ympäriinsä. Söimme Tacos al Pastor annoksen ja Marquesitan; juustolla, kinkulla ja tuorejuustolla täytetty vohvelituubi. Itse ainakin nautin niistä erittäin paljon. Ostin lopuksi tuliaiseksi pienen mariachi-patsaan, ensin se pyysi $170 kun Miia oli hieronnassa, sanoin että liian paljon ja lähdin pois, tulin lähtöaikaan uudestaan, sama koju mutta eri myyjä, pyysi $100. Ehdotin $80, kättelimme sitten puolesta välistä eli $90. Suunnilleen samalla hinnalla ne siellä mercadoilla.
Menimme hostellille, otimme juomamme jääkaapista viilentymästä ja juttelimme aulassa olleen kahden amerikkalaisen kanssa. Se nuorempi vajaan kolmikymppinen lähti saattamaan ranskalaisia tyttöjä bussipysäkille, sanoi että tulisi 10 minuutin päästä takaisin. Oli ilmeisesti 10 meksikolaista minuuttia, koska sillä kesti TODELLA kauan. Juttelimme sitten tämän vanhemman noin viisikymppisen kanssa sitten paljon siitä miten paljon täällä on huumerahaa kiinni ja sen takia Cancunin seutu on tehty niin turvalliseksi että turistit uskaltavat tulla tänne. Tämän jälkeen suihkun kautta sänkyyn katsomaan hieman Netflixiä; Miia nukahti ensimmäisen 5 minuutin aikana niin päätimme sitten mennä pikkuhiljaa nukkumaan.
Päivän kävelysaldo: 12,2km
Seuraava
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 5: Cancunin keskusta
Aamulla sain mutsilta viestin että Etelä-Suomessa on kylmin talvi 50 vuoteen. Eipähän vituta olla täällä. Bepanthenia on lähes kolmannes tuubia mennyt jo vaikka otin sen isomman koon. Toivottavasti selän kirvely loppuu myös pian.
Meidän oli alunperin tarkoitus mennä Isla Mujeresille tänään, mutta mun selkään ja Miian jalkoihin sattuu niin paljon että ajattelin että se ei olisi hyvä idea, joten päätimme lähteä tutkimaan Cancunin keskustaa. Lueskelimme aamupalan jälkeen hieman hostellin aulassa olevaa Cancunin karttaa ja kyselimme kaikkea tyhmää respan ainoalta hyvin englannilla kommunikoivalta tytöltä mistä löytää mitäkin, miten pääsee eri paikkoihin jne, ja hän sitten googletteli vastaukset niihin kysymyksiin joihin ei tiennyt vastausta.
Lähdettiin kävelemään hostellilta itään päin, jotta pääsisimme helpoiten tänne Cancunin keskusta-alueelle. Siinä sitten tuli ehkä parhainta englantia puhuva turistimatkoja myyvä hustleri mitä tähän mennessä oli tullut vastaan, buukkasimme häneltä sunnuntaille matkan Maya-pyramidiraunioille Chitzen Itzaan, sisältäen matkat, sisäänpääsyn, buffet ruokailun sekä käynti cenotella (maanalainen vesikuoppa jossa voi uida) ja jossakin läheisessä kaupungissa. Maksoimme aika tarkkaan 30€ per naama ($685) ja huvittavinta oli että mulla oli justiinsa tasan eikä yhtään yli tuon $1370 lompakossa sillä hetkellä. Huomasi kyllä kuinka paljon noissa printatuissa hinnoissa on ilmaa; niissä luki että jos maksaa dollareilla niin se on $109-139 (2000-2500 pesoa) per lärvi, maksat pesoilla niin $79 (1500 pesoa) + jotkut huuhaa verot päälle. Eli kannattaa vain olla tarkkana noiden kettujen kanssa.
Siitä sitten jatkoin lompakko tyhjänä turvallisemmin mielin kohti Cancunin keskustaa. Kävelimme ihanasti varjoisan SM4 alueen puistikon läpi ja pääsimme Cancunin keskustan alueelle, jossa sijaitsi about itäkeskuksen vanhan puolen kokoinen kauppakeskusmörkö, Las Americas. Menimme sisään ja ensimmäisenä vastaan tulee heti tälläinen rullajäätelökioski, jota olen aina halunnut kokeilla sen jälkeen kun näin videon siitä internetissä. Pettymys oli erittäin suuri, se vain ei tuntunut koostumukseltaan mukavalta syödä. Maistui ihan perus jäätelöltä. Mietittiin että oltaisiin ostettu Miialle uudet sandaalit, koska ne nykyiset luisuivat pois jalasta sivusuunnassa. Kokeilimme Crocsin sandaalia joka näytti tosi kivalta ja ilmeisesti myös pysyi hyvin jalassa, mutta jotenkin tuo hintalappu ei enää sitten ollutkaan niin kiva.
Jatkettiin kiertelyä ja lopuksi käytiin paikallisessa Prismassa nimeltään Chedraui. Jotenkin koimme sen oudoksi että täällä näiden apteekeissa sun täytyy pyytää laastari farmaseutilta, mutta sitten kaiken maailman monta kertaa kalliimpaa lääkettä on siinä heti ulkopuolella hyllyssä. Ostimme hieman lisää juotavaa ja syötävää, sekä muutaman paikallisen leivonnaisen jotka ensin piti ottaa leipomoalueelta pihdeillä isolle metalliselle tarjottimelle, josta ne sitten kannettiin pakkaajalle, joka pyöritteli leivokset erikseen pieneen muovikääreeseen etteivät ne sottaisi toisiaan ja lopuksi paperipussiin. Löysimme täältä Miialle sopivat sandaalit, maksoivat saman verran pesoissa mitä ne crocsit olisivat maksaneet euroissa.
Shoppailun jälkeen söimme yläkerran täpötäydessä food courtissa jotain tortillaan käärittyä lihaa ja juustoa jonka päällä oli tomaattisalsaa. Mielenkiintoinen sivuhuomio meksikolaisesta keittiöstä: kaikki ruoka noin päällisin puolin on aivan perkeleen maustettua. Siis aivan kaikki sipseistä lähtien on yleensä jonkunmoisessa chilissä. Kun Suomessa pöydässä on suolaa, pippuria, ketsuppia ja sinappia, niin täällä on melkein pelkästään jotain kahdesti polttavia, kurkkua ja peräreikää repiviä salsoja. Liha on päällisin puolin ollut kaikki todella hyvää, mutta sitten meillä on outolintuna juusto. Eli jos Suomessa juusto ei maistu juuri miltään, niin täällä se kirjaimellisesti ei maistu yhtikäs miltään. Todella mautonta.
Syötyämme lähdimme vessan kautta siirtymään hostellille päin. Jostain syystä vatsa on toiminut muuten hyvin rauhallisesti, ei ole tullut mitään ripuliyllätyksiä ja olemme muistaneet käyttää käsidesiä sekä aamuisin syöneet vahvaa maitohappobakteeria.
Miia napsi paluumatkalla kuvia paikallisesta katutaiteesta ja minä poseerasin aidan yli hyppäävän jaguaaripatsaan ateriana. Hostellilla otettiin päikkärit ja mentiin näiden skandityttöjen ehdottamaan Las Palapas puistoon katsomaan mitä siellä on. Kello oli jo yli kuusi, niin osa myyjistä alkoi jo sulkemaan kojujaan, kun jotkut vasta availivat omiaan. Täällä aurinko laskee noin klo 19 joka päivä, niin siihen aikaan on myös suurimmat liikenneruuhkat.
Las Palapaksessa oli nyt aika hiljaista, menimme viereiseen puistoon katsomaan kun tanssijat harjoittelivat tanssirutiiniaan. Pelasimme samalla korttia ja Yatzya. Vinkki: Yatzya pystyy pelaamaan myös yhdellä nopalla. Kirjoitatte vaan laskimeen mitkä numerot tuli.
Menimme auringon laskettua syömään viereiseen Cheester ravintolaan, tilasimme juomat ristiin ja syötävät itse. Miia sai mansikoita, jugurttia ja Oreo-keksejä sisältävän Mia Colucci smoothien ja minä Snickers smoothien joka pitkälti maistui siltä itseltään. Miia valitsi paikan nimikkopizzan, joka kaikkialla muualla olisi todnäk Quattro Formaggi, ja minä otin Anfibian, jossa oli naudanlihaa ja katkarapuja. Todettiin että kumpikin pizza olisi kaivannut jotakin keventämään makua, nyt oli niin tuhti kokemus että kumpikin söi vain puolet pizzastaan.
Otimme loput pizzoista mukaan, kävimme Oxxosta hakemassa iltajuomat, joku funny guy oli ”ottamassa” pizzalaatikkoani ja sanoi ”oh, for me? Thank you” ja nauroi päälle. Eikä se pizzalaatikko sitten edes mahtunut syvyytensä takia hostellin jääkaappiin, joten Miia laittoi siivut paperipussiin ja vei ne jääkaappiin. Hunaja-Jack Danielsia tölkissä. Ei paha illan lopetus.
Päivän kävelysaldo: 11,2km
Seuraava
Meidän oli alunperin tarkoitus mennä Isla Mujeresille tänään, mutta mun selkään ja Miian jalkoihin sattuu niin paljon että ajattelin että se ei olisi hyvä idea, joten päätimme lähteä tutkimaan Cancunin keskustaa. Lueskelimme aamupalan jälkeen hieman hostellin aulassa olevaa Cancunin karttaa ja kyselimme kaikkea tyhmää respan ainoalta hyvin englannilla kommunikoivalta tytöltä mistä löytää mitäkin, miten pääsee eri paikkoihin jne, ja hän sitten googletteli vastaukset niihin kysymyksiin joihin ei tiennyt vastausta.
Lähdettiin kävelemään hostellilta itään päin, jotta pääsisimme helpoiten tänne Cancunin keskusta-alueelle. Siinä sitten tuli ehkä parhainta englantia puhuva turistimatkoja myyvä hustleri mitä tähän mennessä oli tullut vastaan, buukkasimme häneltä sunnuntaille matkan Maya-pyramidiraunioille Chitzen Itzaan, sisältäen matkat, sisäänpääsyn, buffet ruokailun sekä käynti cenotella (maanalainen vesikuoppa jossa voi uida) ja jossakin läheisessä kaupungissa. Maksoimme aika tarkkaan 30€ per naama ($685) ja huvittavinta oli että mulla oli justiinsa tasan eikä yhtään yli tuon $1370 lompakossa sillä hetkellä. Huomasi kyllä kuinka paljon noissa printatuissa hinnoissa on ilmaa; niissä luki että jos maksaa dollareilla niin se on $109-139 (2000-2500 pesoa) per lärvi, maksat pesoilla niin $79 (1500 pesoa) + jotkut huuhaa verot päälle. Eli kannattaa vain olla tarkkana noiden kettujen kanssa.
Siitä sitten jatkoin lompakko tyhjänä turvallisemmin mielin kohti Cancunin keskustaa. Kävelimme ihanasti varjoisan SM4 alueen puistikon läpi ja pääsimme Cancunin keskustan alueelle, jossa sijaitsi about itäkeskuksen vanhan puolen kokoinen kauppakeskusmörkö, Las Americas. Menimme sisään ja ensimmäisenä vastaan tulee heti tälläinen rullajäätelökioski, jota olen aina halunnut kokeilla sen jälkeen kun näin videon siitä internetissä. Pettymys oli erittäin suuri, se vain ei tuntunut koostumukseltaan mukavalta syödä. Maistui ihan perus jäätelöltä. Mietittiin että oltaisiin ostettu Miialle uudet sandaalit, koska ne nykyiset luisuivat pois jalasta sivusuunnassa. Kokeilimme Crocsin sandaalia joka näytti tosi kivalta ja ilmeisesti myös pysyi hyvin jalassa, mutta jotenkin tuo hintalappu ei enää sitten ollutkaan niin kiva.
Jatkettiin kiertelyä ja lopuksi käytiin paikallisessa Prismassa nimeltään Chedraui. Jotenkin koimme sen oudoksi että täällä näiden apteekeissa sun täytyy pyytää laastari farmaseutilta, mutta sitten kaiken maailman monta kertaa kalliimpaa lääkettä on siinä heti ulkopuolella hyllyssä. Ostimme hieman lisää juotavaa ja syötävää, sekä muutaman paikallisen leivonnaisen jotka ensin piti ottaa leipomoalueelta pihdeillä isolle metalliselle tarjottimelle, josta ne sitten kannettiin pakkaajalle, joka pyöritteli leivokset erikseen pieneen muovikääreeseen etteivät ne sottaisi toisiaan ja lopuksi paperipussiin. Löysimme täältä Miialle sopivat sandaalit, maksoivat saman verran pesoissa mitä ne crocsit olisivat maksaneet euroissa.
Shoppailun jälkeen söimme yläkerran täpötäydessä food courtissa jotain tortillaan käärittyä lihaa ja juustoa jonka päällä oli tomaattisalsaa. Mielenkiintoinen sivuhuomio meksikolaisesta keittiöstä: kaikki ruoka noin päällisin puolin on aivan perkeleen maustettua. Siis aivan kaikki sipseistä lähtien on yleensä jonkunmoisessa chilissä. Kun Suomessa pöydässä on suolaa, pippuria, ketsuppia ja sinappia, niin täällä on melkein pelkästään jotain kahdesti polttavia, kurkkua ja peräreikää repiviä salsoja. Liha on päällisin puolin ollut kaikki todella hyvää, mutta sitten meillä on outolintuna juusto. Eli jos Suomessa juusto ei maistu juuri miltään, niin täällä se kirjaimellisesti ei maistu yhtikäs miltään. Todella mautonta.
Syötyämme lähdimme vessan kautta siirtymään hostellille päin. Jostain syystä vatsa on toiminut muuten hyvin rauhallisesti, ei ole tullut mitään ripuliyllätyksiä ja olemme muistaneet käyttää käsidesiä sekä aamuisin syöneet vahvaa maitohappobakteeria.
Miia napsi paluumatkalla kuvia paikallisesta katutaiteesta ja minä poseerasin aidan yli hyppäävän jaguaaripatsaan ateriana. Hostellilla otettiin päikkärit ja mentiin näiden skandityttöjen ehdottamaan Las Palapas puistoon katsomaan mitä siellä on. Kello oli jo yli kuusi, niin osa myyjistä alkoi jo sulkemaan kojujaan, kun jotkut vasta availivat omiaan. Täällä aurinko laskee noin klo 19 joka päivä, niin siihen aikaan on myös suurimmat liikenneruuhkat.
Las Palapaksessa oli nyt aika hiljaista, menimme viereiseen puistoon katsomaan kun tanssijat harjoittelivat tanssirutiiniaan. Pelasimme samalla korttia ja Yatzya. Vinkki: Yatzya pystyy pelaamaan myös yhdellä nopalla. Kirjoitatte vaan laskimeen mitkä numerot tuli.
Menimme auringon laskettua syömään viereiseen Cheester ravintolaan, tilasimme juomat ristiin ja syötävät itse. Miia sai mansikoita, jugurttia ja Oreo-keksejä sisältävän Mia Colucci smoothien ja minä Snickers smoothien joka pitkälti maistui siltä itseltään. Miia valitsi paikan nimikkopizzan, joka kaikkialla muualla olisi todnäk Quattro Formaggi, ja minä otin Anfibian, jossa oli naudanlihaa ja katkarapuja. Todettiin että kumpikin pizza olisi kaivannut jotakin keventämään makua, nyt oli niin tuhti kokemus että kumpikin söi vain puolet pizzastaan.
Otimme loput pizzoista mukaan, kävimme Oxxosta hakemassa iltajuomat, joku funny guy oli ”ottamassa” pizzalaatikkoani ja sanoi ”oh, for me? Thank you” ja nauroi päälle. Eikä se pizzalaatikko sitten edes mahtunut syvyytensä takia hostellin jääkaappiin, joten Miia laittoi siivut paperipussiin ja vei ne jääkaappiin. Hunaja-Jack Danielsia tölkissä. Ei paha illan lopetus.
Päivän kävelysaldo: 11,2km
Seuraava
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 3: Täältä tulee kuningasrapu!
Parantelimme aamupalaamme omilla eväillä; mehua, banaania ja kurkkua leivän päälle. Nyt tämä alkoi jo tuntua aamupalalta, vaikka proteiini vieläkin puuttui.
Menimme ensin Walmartiin josko sieltä olisi löytynyt Miialle parempaa uima-asua; ei löytynyt. Näillä mennään mitä on mukana. Ostimme kuitenkin hieman evästä ja pyyhkeen rannalle, näillä on hyvä aloittaa ensimmäinen kunnollinen rantapäivä!
Bussipysäkki hotellialueelle onneksi löytyi helposti heti Walmartin edestä. Vahingossa maksoin ainoastaan itseni, niin kuski alkoi huutamaan että Miian pitää maksaa myös. Hups. Onneksi rahalla päästiin tästäkin.
Se mikä oli todella käsittämätöntä, että Playa Delfinoksen rannalla on tasan yksi(1) rantabaari. Cairipinha ei ollut yhtä hyvä kuin heidän mojitonsa. Rannalla grillailimme itseämme kolmisen tuntia ja totesimme että hiekka on todella hienoa ja menee joka paikkaan. Onneksi rannalla oli suihku. Sitä sai hangata monta pesukertaa päänahasta pois hotellilla. Merivedessä uiminen fyysisesti oli myös todella rankkaa, huomasimme rannalta pois lähtiessämme tien vieressä olevasta kyltistä että rannalla liehuneet punaiset liput tarkoittivat ”dangerous to swim”.
Rannalta kävelimme Museo Mayalle, jossa ihailimme muutaman tunnin meksikolaista kulttuuria ja istuimme ruuhkabussissa tunnin verran. Hieman ennen Hotelera Zonasin loppuun kyytiin hyppäsi tyyppi ison kaiuttimen kanssa ja alkoi laulamaan(!). Miia tippasi. Hyppäsimme random pysäkillä pois hostellimme lähellä ja näimme siinä hyvin erikoisen meksikolais-japanilaisen tacopaikan. Päätimme mennä sinne illalla syömään, viereisessä pöydässä oli pari aivan pilvessä olevaa amerikkalaisnuorta. Tilasimme 4 meksikolaista tacoa ja yhden japanilaisen. Oishi desu.
Mutta nähtävästi oli unohtunut rasvata selkääni ja jalkojani uimisen jälkeen, sillä olin ”keitetty hummeri”-cosplaykisan selkeä voittaja. Noh, oma moka. Miia taasen voitti jalkarakkojen lukumäärässä 4-2. Aloe Vera After Sunia iho täyteen, tacoille, takaisin hostellille, alakertaan juomaan tölkit Four Locosia (12%!) ja takaisin huoneeseen odottamaan seuraavaa päivää.
Päivän kävelysaldo: 11,8km + rannalla polskiminen ilman puhelinta noin ~1km
Seuraava
Menimme ensin Walmartiin josko sieltä olisi löytynyt Miialle parempaa uima-asua; ei löytynyt. Näillä mennään mitä on mukana. Ostimme kuitenkin hieman evästä ja pyyhkeen rannalle, näillä on hyvä aloittaa ensimmäinen kunnollinen rantapäivä!
Bussipysäkki hotellialueelle onneksi löytyi helposti heti Walmartin edestä. Vahingossa maksoin ainoastaan itseni, niin kuski alkoi huutamaan että Miian pitää maksaa myös. Hups. Onneksi rahalla päästiin tästäkin.
Se mikä oli todella käsittämätöntä, että Playa Delfinoksen rannalla on tasan yksi(1) rantabaari. Cairipinha ei ollut yhtä hyvä kuin heidän mojitonsa. Rannalla grillailimme itseämme kolmisen tuntia ja totesimme että hiekka on todella hienoa ja menee joka paikkaan. Onneksi rannalla oli suihku. Sitä sai hangata monta pesukertaa päänahasta pois hotellilla. Merivedessä uiminen fyysisesti oli myös todella rankkaa, huomasimme rannalta pois lähtiessämme tien vieressä olevasta kyltistä että rannalla liehuneet punaiset liput tarkoittivat ”dangerous to swim”.
Rannalta kävelimme Museo Mayalle, jossa ihailimme muutaman tunnin meksikolaista kulttuuria ja istuimme ruuhkabussissa tunnin verran. Hieman ennen Hotelera Zonasin loppuun kyytiin hyppäsi tyyppi ison kaiuttimen kanssa ja alkoi laulamaan(!). Miia tippasi. Hyppäsimme random pysäkillä pois hostellimme lähellä ja näimme siinä hyvin erikoisen meksikolais-japanilaisen tacopaikan. Päätimme mennä sinne illalla syömään, viereisessä pöydässä oli pari aivan pilvessä olevaa amerikkalaisnuorta. Tilasimme 4 meksikolaista tacoa ja yhden japanilaisen. Oishi desu.
Mutta nähtävästi oli unohtunut rasvata selkääni ja jalkojani uimisen jälkeen, sillä olin ”keitetty hummeri”-cosplaykisan selkeä voittaja. Noh, oma moka. Miia taasen voitti jalkarakkojen lukumäärässä 4-2. Aloe Vera After Sunia iho täyteen, tacoille, takaisin hostellille, alakertaan juomaan tölkit Four Locosia (12%!) ja takaisin huoneeseen odottamaan seuraavaa päivää.
Päivän kävelysaldo: 11,8km + rannalla polskiminen ilman puhelinta noin ~1km
Seuraava
Matkapäiväkirja - Mexico 2018 - Päivä 2: Zonas Hoteleras
Huom: Meksikossa valuuttana on peso, Forexilta saimme 600 eurolla noin $12400. Hinnat on helppo kääntää euroiksi valuuttalaskimella, mutta se käyttää eri kurssia kuin mitä maksoimme (600€=$13700). Kehittämäni helppo suuntaa antava muistisääntö hintoja päässälaskiessa euroiksi oli ”pyöristä lähimpään kymmeneen, puolita hinta ja ota viimeinen numero pois”, esim. $259 = 260 / 2 = 130 / 10 = ~13€. Jos hinta oli alle $20, se maksaa alle euron.
Päivän agendamme oli että etsitään ranta. Sitä ennen erittäin suuri pettymys aamiaisella, laihaa kahvia, lämmintä maitoa, muroja ja paahtoleipääa. No bueno. Ennen rannalle menoa piti kuitenkin käydä vielä hieman shoppailemassa, joten kävelimme noin 750m Walmartille. Ostimme sieltä sandaalit, imodiumia, ruokaa, juomista ja pesuaineita. Takaisin hostellille ja kysymään miten biitsille pääsee. Kuulemma piti ottaa ykkös-linjan bussi.
Todella kuumottavan ja massiivisen liikenneympyrän jälkeen löysimme bussipysäkin. Nousimme kyytiin, matka maksoi $12 (alle euron) verran. Käytimme tämän bussimatkan kiertoajelumielessä, jotta näkisimme mitä kaikkea siellä alueella on. Huomasimme että biitsille ei noin vaan pääsekään, sillä Zonas Hotelerasin rantojen edessä on lähes koko 15 kilometrin matkalta massiivisia hotelleja, jonka takia rantaa ei tieltä edes näe. Ja nämä hotellit myös näyttävät siltä että niissä on aika monta jeniä kiinni.
Menimme sitten bussilla niin pitkälle että bussi kääntyi ympäri ja jäimme Playa Delfinesin kohdalla pois. Älyttömän kaunis näky. Valkoista hiekkaa ja ihanan lämmintä turkoosia vettä. Menimme rannalle, kastoimme varpaat Atlanttiin ja löysimme merestä simpukoita. Rantabaarissa joimme ensimmäiset drinkit. Jäinen mojito keinussa? Muy bueno. Imaisimme juomat ja aloitimme paluumatkamme.
Sitten tapahtuikin matkamme ensimmäinen virhearviointi; päätimme kävellä sille flea marketille, jonka näimme matkalla. Katsoimme kartasta että se olisi voinut olla ”tuo” paikka. Sinnehän kävelee vaan 20 minuuttia. No, ei ollut. Ehdotin että otetaan bussi, mutta Miia intti että kävellään nyt vaan. Ohi menee hotelli jos toinenkin ja pian olemme jo museolla. Se on kiinni, mutta saimme selville että se on vain $70. Jatkoimme matkaa välillä ostaen lisää juotavaa (pullotetut juotavat yleensä aina maksavat alle euron verran). Kävimme jossakin flea marketissa, ja jos haluaa tietää millainen millainen hyökytys sieltä tulee, niin käy Tallinnan merekeskuksessa ja kerro se hustlaajien agressiivisuus kymmenellä. Vihdoinkin löysimme perille, emmekä loppujen lopuksi edes ostaneet mitään sieltä. Ironista. Turha reissu kuitenkaan ei ollut. Miia osti sieltä puisen kissan matkan varrelta eräästä kaupasta. Yritti siellä joku tyyppi myydä mulle huumeitakin :)
Noh, sitten luovutettiin, käytiin supermarketissa ostamassa talkkia ja mentiin bussilla hostellille. Päästiin suihkuun, vaihdettiin vaatteet ja puhelin lataukseen. Siitä lähdettiin syömään ensimmäinen oikea paikallinen ateria. Trubaduuri lauloi ja soitti akustista kitaraa (TODELLA LUJAA soivan kaiuttimen kautta) ja me söimme lihaa, sipulia, juustoa ja kaktusta kuumasta metallikulhosta. Nam.
Hostellille ja nukkumaan. Väsytti.
Päivän kävelysaldo: 20,9km
Seuraava
Päivän agendamme oli että etsitään ranta. Sitä ennen erittäin suuri pettymys aamiaisella, laihaa kahvia, lämmintä maitoa, muroja ja paahtoleipääa. No bueno. Ennen rannalle menoa piti kuitenkin käydä vielä hieman shoppailemassa, joten kävelimme noin 750m Walmartille. Ostimme sieltä sandaalit, imodiumia, ruokaa, juomista ja pesuaineita. Takaisin hostellille ja kysymään miten biitsille pääsee. Kuulemma piti ottaa ykkös-linjan bussi.
Todella kuumottavan ja massiivisen liikenneympyrän jälkeen löysimme bussipysäkin. Nousimme kyytiin, matka maksoi $12 (alle euron) verran. Käytimme tämän bussimatkan kiertoajelumielessä, jotta näkisimme mitä kaikkea siellä alueella on. Huomasimme että biitsille ei noin vaan pääsekään, sillä Zonas Hotelerasin rantojen edessä on lähes koko 15 kilometrin matkalta massiivisia hotelleja, jonka takia rantaa ei tieltä edes näe. Ja nämä hotellit myös näyttävät siltä että niissä on aika monta jeniä kiinni.
Menimme sitten bussilla niin pitkälle että bussi kääntyi ympäri ja jäimme Playa Delfinesin kohdalla pois. Älyttömän kaunis näky. Valkoista hiekkaa ja ihanan lämmintä turkoosia vettä. Menimme rannalle, kastoimme varpaat Atlanttiin ja löysimme merestä simpukoita. Rantabaarissa joimme ensimmäiset drinkit. Jäinen mojito keinussa? Muy bueno. Imaisimme juomat ja aloitimme paluumatkamme.
Sitten tapahtuikin matkamme ensimmäinen virhearviointi; päätimme kävellä sille flea marketille, jonka näimme matkalla. Katsoimme kartasta että se olisi voinut olla ”tuo” paikka. Sinnehän kävelee vaan 20 minuuttia. No, ei ollut. Ehdotin että otetaan bussi, mutta Miia intti että kävellään nyt vaan. Ohi menee hotelli jos toinenkin ja pian olemme jo museolla. Se on kiinni, mutta saimme selville että se on vain $70. Jatkoimme matkaa välillä ostaen lisää juotavaa (pullotetut juotavat yleensä aina maksavat alle euron verran). Kävimme jossakin flea marketissa, ja jos haluaa tietää millainen millainen hyökytys sieltä tulee, niin käy Tallinnan merekeskuksessa ja kerro se hustlaajien agressiivisuus kymmenellä. Vihdoinkin löysimme perille, emmekä loppujen lopuksi edes ostaneet mitään sieltä. Ironista. Turha reissu kuitenkaan ei ollut. Miia osti sieltä puisen kissan matkan varrelta eräästä kaupasta. Yritti siellä joku tyyppi myydä mulle huumeitakin :)
Noh, sitten luovutettiin, käytiin supermarketissa ostamassa talkkia ja mentiin bussilla hostellille. Päästiin suihkuun, vaihdettiin vaatteet ja puhelin lataukseen. Siitä lähdettiin syömään ensimmäinen oikea paikallinen ateria. Trubaduuri lauloi ja soitti akustista kitaraa (TODELLA LUJAA soivan kaiuttimen kautta) ja me söimme lihaa, sipulia, juustoa ja kaktusta kuumasta metallikulhosta. Nam.
Hostellille ja nukkumaan. Väsytti.
Päivän kävelysaldo: 20,9km
Seuraava
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
